Sateisen ankeaa harmautta riittää

Niin siinä kävi, että ei se kultakaivos vielä mitenkään isommin meidän rauhaa häiritse. Itsellä alkaa oleen motivaatio taas hukassa noiden eläinten kanssa. Vika ei ole eläimissä vaan näissä ilmoissa. Olen niin kauan tehnyt nyt tätä hommaa yksin, että haluaisin nauttia tästä, ja haluaisin tehdä tätä stressittä. Meillä on tullut vettä viime syksynä niin, että maa ei sitä enää imenyt. Talvi oli runsasluminen ja ku lumet suli nii tulvat oli aivan älyttömöt. Meillä nousi vesi mettään asti. Kesä oli sateinen. Toukokuun sateet nosti taas veden yli uomansa. Itseasiassa tulva oli pahempi ku kevät tulva kuukautta aikaisemmin. Heinäkuu oli sateinen. Maajusseilla jäi heinät pellolle, meillä oli ihan kohuullista, mutta 10 kilometrin päässä oli jo taas tulvat. Koko syksy on ollut sateinen, je sateita riittää vieläki. Mulla olkaa pursuaan vettä jo korvistaki. Yöllä jos herään sateen ropinaan en pysty enää nukkumaan ku tympäsee niin paljo. Mä en yleensä hirveesti säistä valita, ku yleensä aika aikaa kutaki kestää. Nämä sateet vaan on kestänyt jo ihan liian kauan. Joka paikka on kuravelliä täynnä. Mitään ei pysty tekemään.

Jotain hyvää tässä kesässä on ollut. Sekin hyvä vaan tuli pahan kautta. Liisa loukkasi heinäkuussa jalkansa. Sai ison haavan vuohisniveleen. Ja ku oli lämmintä ja kurasta pelkäsin tosi paljon miten se paranee. Joka tapauksessa asian hyvä puoli oli se, että kura säitten ja kärpästen ja paarmojen takia piti haavan hoito suorittaa tallissa. Meni varmaan lähes kuukausi, ennen ku haavo parani kunnolla. Tallissa hoitotoimenpiteitä tehessä kuitenki Nelli ja Liisa oppivat olemaan ilman toisiaan, ja olen päässyt ekaa kertaa neljään vuoteen yksinään hevosilla maastoon, ilman että on tarvinnu pelätä kotiin jääävän hevosen särkevän aitoja ja hermoilevan ittensä hengiltä. Tietenki myös seuraponi Metukalla on osuuttaa asiaan.

Metukkaki on oppinut juoksemaan liinassa. Tässä syksyn sateisina päivinä muutamina, se päätti, että tarhassa on tylsää, ja alko limboilemaan aitojen ali mettään. Joka kerta ku jouduin sen karku reissulta hakemaan juoksutin sen liinassa. Oppihan se senki homman. Oppis se pysyyn langoissaki ku tarpeeksi sähkö tarjottiin. Vaan muutaman päivän ajan mulla oli varsa halvalla myytävänä. Ei oo enää. Metukka on kasvanut lahes 10 cm korkeutta ja sille on tullut 50 kiloa painoa lisää. Ehkä siitä vielä tulee sen kokoinen vielä, että tohin ite sen selkään kuhan aika koittaa. Nyt se on n. 120cm korkea. Sehään ei oo vasta ku puolitoista vuotta. Se voi kasvaa vielä jopa 10 senttiä. sitte mä voisin jo sillä ratsastaaki.

Kumivenheellä ratsastamaan

Tämä ei ole poliittinen bloki, eikä ympäristö aktiivinen bloki, tämä on vain Huvikummun tallin heppabloki. Mutta nyt panee mietimään asioita vihreältä kannalta vaikka olen poliittisesti sitoutumaton. Toistaiseksi.

Meidän naapurissa on kultakaivos. Meidän rajalla virtaa oja nimeltä Poikajoki. Poikajoki laskee kultakaivokselta päin, ja sivuaa meidän ratsastuskenttää ja laitumia. Nyt kaivosyhtiö suunnittelee laskevansa vetensä tuohon pieneen ojapahaseen joka Poikajoen nimeä kantaa. Kehuvat veden olevan puhdasta, kuitenkin se sisältää monia myrkkyja ja raskasmetalleja. Kehuvat pitoisuuksien olevan pienempiä ku Poikajoessa itsessään. Entä sitten. Miljoona kuutiota mitä tahansa vettä ojaan laskettuna ei voi pysyä uomassaan. Eli se nousee mun pihalle , kentälle ja laitumille. Saatikka sitte, että se sisältää ympäristömyrkkyjä. Joki on tosissaan oja. Normaali veden syvyys on n. 30cm tulva-aikana ehkä 80cm ja uoman leveys maximissaan meidän rajalla 1,5 m. Ei siihen kestä laskea miljoonaa kuutiota vettä.

Huoli on kova, ja vie iloa harrastamisesta ja varsan kasvusta nauttimisesta, mutta ei auta. Vaikka tämä ei ole poliittinen bloki, niin tulen kertomaan tästä asiasta pääpiirteissään täälläkin, koska niin läheltä se koskettaa Huvikummun tallin elämää.
Nyt lähden tutustumaan "rakkaaseen" naapuriini kultakaivokseen.

Keinoemo Nelli

Pikku hiljaa on Mette kotiutunut ja tutustunut perheen muihin lemmikeihin. Renttu oli alkuun rasittava. Aina ku selkänsä käänsi, se oli paimentamassa varsaa, ja eikun välittömästi häkkiin arestiin. Kolmessa päivässä se oppi, ettei niin saa tehdä. Liisa oli lähinnä välinpitämätön, ja Nelli näytti heti kaapin paikan. Ryskää musta pieni kummajainen pelotti niin, että sitä piti haukkua aidan takaa, mutta auta armias jos se tuli kohti niin pakoon. Nappula oli ainoa joka teki tuttavuutta lähemmin niin, että Mettekin sai rauhassa tutustua kaveriin.

Viikon kuluttua tilanne oli jo rauhoittunut niin, että isot hevoset hyväksyivät varsan laumaansa, ja koiratkaan ei enää välittäneet sen kummemmin ku muistakaan hepoista. Reilu kaks viikkoa ku oli mennyt niin Mette oli jo Nellin tissillä. Kerran mokoma änkes tissille kesken ratsastuksenkin.

Nyt kun varsa on ollut kolme viikkoa niin alkaa ponin luonne tuleen esille. Muutaman kerran on limbottu aidan ali ynnä muuta mukavaa. Mielikuvitusta ja energiaa näyttää löytyvän ja kun mulla on jo Nelli joka on hyvää huumoria vaativa hevonen ollut ikänsä, niin odotan mielenkiinnolla lopputalvea. Saapa nähä mitä kaikkea ne kahestaan keksii...

Vaan olihan reissu

Kävin toissapäivänä hakemassa Tornion takamailta hevosen. Tai siis ponivarsan. Vastoinkäymiset alkoi jo viikkoa ennen suunniteltua hakureissua. En saanut omassa kopissa jarruja toimimaan. Tai ehkä se oli tarkoitettu, etten lähtisi siihen kauheaan Hannu-myrskyyn omalla Mondeollani. Niinpä jouduin kyselemään koppia lainaan, ja sainkin lopulta entisen tallivuokraisäntäni yhden hepan koppia lainaan. sitten huomasin, että se on nastarenkailla eikä mulla oo ku kitkat. Kaverini Anu joka oli lupautunut reissuun mukaan lupasi, että hänen volvollaan voidaaan vetää jos vaan kaikki pelaa. Tapanina siihen Anun mies teki remontin vetopistokkeeseen, että saatiin valot toimimaan.

Ja eikun reissuun. Tuulista päiväähän se oli luvannut, mutta ei kuitenkaan ihan myrskyä ja niinpä lähettiin matkaan. Meille tuleva soratie oli aivan peilijäällä. Aateltiin siinä vaiheessa, että kuhan päästään 8-tielle niin helpottaa. Sitä puotellaan sitten 200 km, ja loppupäässä on taas pienempiä teitä. Siinä ensimmäisen puolentoista tunnin aikana nousi kuitenkin myrsky, vaan eihän se tuntunut volvon sisällä lainkaan, varovasti kuitenki ajeltiin, kunnes...

Kempeleen isolla peltoaukealla tuuli yhtäkkiä sieppasi kärryyn ja nakkasi nurin. Siinäpä sitte seistiin moottiritiellä, kärry makasi kylellään rampilla. Ei muuta ku poliisille soitto. Kaks autoa siihen pysähty. Eka oli huolissaan kyytissä olevasta hevosesta, vaan sitä ei onneksi vielä ollut. Toisessa oli kaks miestä ja niiden kanssa nostettiin traileri pystyyn ja pantiin auton perään. Sitten ajettiin moottoritieltä pois ja Kempeleeseen metsästämään missä saatais kärry kuntoon. Agrimarket otti sitten asian hoitaakseen ja lennosta korjasivat kärryn. Vaihdettiin vetokita, toinen äärivalo, varmistus vaijeri, katkottiin repsottavat alumiinilistat ja vaihdettiin rikkoontuneet ovien varmistussokat, ja ei kun baanalle.

Lähdöstä oli kulunut yli neljä tuntia, eikä oltu päästy vielä 80 km:ä. Oulu me ohitetiin pikkuteitä ku myrsky hirvitti, ja moottoritien isommat peltoaukeat. Kempeleen jälkeen ennen Oulua oli kuitenkin vielä vanhalla nelostielläki isoja aukeita joissa kärry tuli tuulessa poikittain perässä. Yritin ajaa leveästi keskellä kahta kaistaa, ettei kukaan lähtisi oikealta ohi, minne tuuli puski kärryä. Vahingoitta selvittiin. Oli pitkä matka pikkuteitä Iihin. Sieltä soitin sitten Tornioon, että ollaan tulollaan. Aamulla kaheksalta lähettiin kotoa, ja neljältä oltiin varsan kotona. Viideltä oli varsa kyytissä ja lähettiin kotia kohti missä oltiin lopulta kymmenen jälkeen illalla. Paluumatka meni hyvin mutta hitaasti. Pysähdyttiin usein tarkistamaan varsan vointia, ja ajettiin tosi hiljaa ku ihan oikeesti pelotti. Iltaa kohti ja ku lähestyttiin kotia niin tuulikin taas ylty. Pohjoisessa oli ollut tyyntä. Mutta en missään tapauksessa halunnut enää toista kertaa kaataa koppia, kun siellä oli nyt elämääkin kyytissä.

Niin raskas reissu oli ja pelottava, etten todellakaan tiedä vedänkö enää ikinä talvella kärryä.

Varsa on ihana sen nimi on Medeia de Manoir. Sitä kutsutaan lempinimillä Mette, Metu, Metukka, Metusalem. Jokainen perheenjäsen käyttää omaa nimeä. katsotaan mikä siitä puheissa lopulta muotoutuu. Ehkä kuitenkin se Metu.