Eilen ajoin Nellillä pitkästä aikaa. Oon enimmäkseen ratsastanut sillä viime aikoina. Ajoin koska ajattelin, että sillä vois olla vaihteeksi takataskussa uusia temppuja. Kärrystä käsin temput on yleensä helpommin hallittavissa, ja Nelli temppuilee vähemmän kärryn kanssa. Eilen neiti kuitenkin tempaisi.
Ajoin ensimmäistä kierrosta ravia radalla ku neiti yhtäkkiä mitään varoittamatta syhkäisi täydestä vauhdista umpimetsään. Metsässä kiertelee polku jota pitkin kävelytän hevosta rastsain. Siellä ei voi edes kuvitella ravaavansa, ja eiliseen asti kukaan ei ole koskaan kuvitellutkaan, että sinne voi mennä kärryllä. Polku on kapea ja mutkainen ja pohjaltaan epätasainen ja paikoin upottava. Kantoja ja mättäitä on joka puolella.
Yritin epätoivoisesti ensin peruuttaa neitin pois, vaan eihän se kärry mihinkään siellä umpihangessa pakittanut, vaikka kuinka hevosta rohkaisi. Ajattelin,että jos hyppään kyytistä pois niin peruuttaminen vois onnistuakin, ku renkaiden päällä on vähemmän painoa. Kaksi askelta taakse ja neljä eteen, eikä toivoakaan mahtua kääntämään kärryä. Epätoivo alkoi jo puskea päälle. Kymmenen minuuttia taikinoitiin Nellin kanssa ennen kuin neiti teki ratkaisunsa ja päätti vaan kävellä eteen päin. Kiertää koko lenkin. Hyvä, että ehdin hypätä mahalleen kärryyn enkä jäänyt matkasta.
Siinä sitä sitten keikuteltiin yli mättäiden ja kantojen. Tähtäiltiin josko puiden välistä sopisi. Mitä Nelli sitten tuumasi? Tyynen rauhallisesti vain puski menemään vaikka ei varmasti ollut herkkua veto-osastollakaan, jos ei ollut kyydissäkään. Eipä kaatuneet kärryt alta, ei otettu yhtään puuta mukaan, eikä onneksi mitään muutakaan. Maavarakin riitti justiin ja justiin. Vaan eipä Nellikään yrittänyt toista kertaa mettään...
